Heii!

Taas pitkästä aikaa. Olin jo liki unohtanut koko blogin olemassa olon ja teidät rakkaat lukijat, anteeksi kovasti! Selitykseksi voisin listata kiireen, työt, opiskelut... Onhan näitä. Mutta yksi suuri syy poissaolooni on ollut tuo surkea läppärini, joka ei suostu tekemään yhteistyötä kanssani. Kuten eilen, aloitin tekstin kirjoittamisen ja taasen yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, kone sammui ja alkoi päivittämään jotakin ohjelmaa. Ja arvatkaa vaan olinko tallentanut tekstiä. Kyllä taas otti päähän, monen tunnin työ meni hukkaan eikä ollut ihan ensimmäinen kerta. Äsken taas yritin tabletillani aloittaa kirjoittamisen, sekin touhu jäi hyvin lyhyeen. Teksti tuli suoraan pötköä, eikä mitään välejä tai rivejä saanut laitettua. Ei sellaista ole mukava lukea. Päätin sitten siirtyä varmaan valintaan; työkoneeseen. Johan alkoi lysti kirjoittamaan. Paitsi. Tässä ei tietenkään ole kuvia mitä liittää mukaan. Hohhoijaa, ymmärrätte varmasti nyt miksi tämä kirjoittaminen tympii kun vehkeet eivät toimi haluamalla tavalla. Joku sanoisi että heitä se läppäri menemään, ja niin aion tehdäkin. En aio katsella enää hetkeäkään sitä romua!

Niin, mitä minulle sitten kuuluu? Puolen vuoden aikana ei ole suurempia muutoksia tullut eikä juurikaan tapahtunut mitään ihmeellistä. Ainoa muutos jonka itse olen huomannut on aikuiseksi kasvaminen. Niin, eikö reilusti yli kaksikymppinen sitten ole jo aikuinen? Olenhan minä, mutta  nyt tuntuu siltä että olen astunut "aikuisten maailmaan", josta ei ole enää paluuta. Olenhan aina ollut varhaiskypsä lapsi, kasvanut aikuiseksi elämän myötä ottaen vastuuta elämästäni ensimmäisestä kesätyöstä ja lemmikistä lähtien. Olen muuttanut varhain pois kotoa vuokra-asuntoon ja pärjännyt tähän astisessa elämässäni ihan hyvin. Käyn töissä, opiskelen ja asun puolisoni asunnossa ottaen osaa yhteisiin kustannuksiin. Mitä sitten puuttuu, mikä tekee elämästäni "aikuisten" elämän? Oma asunto, laina, vakituinen työ, lapset, perhe. Olemme alkaneet etsiä omakotitaloa ja toteuttamaan unelmiamme. Tuntuu isolta askeleelta alkaa miettimään asunnon ostoa ja lainan hankkimista, jonka saaminen ei ole niin yksinkertaista. Valmistuttuani olisi kiire saada vakituinen työ, ja samalla koittaa unohtaa jatko-opinto aikeeni. Haluaisin jatkaa opintojani omalla alallani, mutta Keski-Suomessa ei valitettavasti ole siihen mahdollisuuksia. Olen kyllä selvittänyt asiaa ja päättänyt jatkaa opintojani, mutta hieman alastani poiketen. Välillä ajatus tulevasta pelottaa, välillä taas havahdun ajatukseen perheestä ja kaikista niistä mahdollisuuksista, mitä voisin saavuttaa kovalla työllä. Ei tällaisia kovin usein tule miettineeksi, kun elää vuokra-asunnossa opintotukia saaden. Miksi ajatus tulevasta sitten pelottaa? Tämän kaavan mukaan eteneminenhän on ihan luonnollista ja melkeinpä jokainen ihminen ostaa elämänsä ensimmäisen asunnon jossain vaiheessa (poikkeuksia toki on. Elämässä vain on edettävä, jos jotain haluaa saavuttaa. Kuten huomaatte, olen pohtinut paljon asiaa. Monta rautaa tulessa, ja jostakin olisi aloitettava. Isoja päätöksiä ja pohdintaa siitä, ovatko ne sitten oikeita vai vääriä. Ja mitä tuohon sanaan aikuinen sitten tulee, se on meidän jokaisen päätettävissä. Jokainen mieltäköön itse milloin on aikuinen. Minä olen aikuinen vasta kun siltä tuntuu. Joku toinen taas täytettyään 18-vuotta. Niin, määrittelyjä on paljon.

Kummasti selkeyttää ajatuksia kun kirjoittaa ne ylös eikä vatvo vain omassa päässä. Suosittelen! Palataan taas, kuvien ja kuulumisien kera.

Uusi seikkailu alkakoon, uskon olevani valmis siihen!